I accidentally the whole China, is this serious?!

Kaiken on joskus aika loppua.

Mun kymmenen kuukautta ja muutama päivä Kiinassa on ohi ja olen takaisin Suomessa. Kraanavesi maistuu hyvältä, ilma tuoksuu hyvältä, pikkuveli on vielä hauskempi kuin muistin ja auringonvaloa on ihan liikaa.

Vaikea käsittää että vielä toissapäivänä istuin kavereitten kanssa Pekingin metrossa ja nyt kavereista ei enää tiedä että koska niitä näkee tai näkeekö niitä enää, ja Pekingistä ei enää tiedä että koska sinne palaa. Lokakuussa Japaniin, mutta Japani ei oo Peking.

Laukuissa yritin tuoda koko Pekingin mukaan, painot oli kaks ruumaanmenevää laukkua 23,1 ja 24,6 kiloa, molemmat läpi ilman ylipainomaksuja. Käsimatkatavarat selvästi yli sallitun kaheksan kilon ja kolmessa kassissa, mutta niistä ei kukaan sanonu mitään.

Vuoden aikana ehin matkustaa niin Pekingin lähistöllä kuin kauempana: käytyä tuli Peking, Xian, Shanghai, Hong Kong, Sanya, Nanjing, Guilin ja Yangshuo, Jiangtouzhou, Luoyang, Dandong, Tianjin, Cuandixia, Hangzhou, Wuzhen, sekä Pohjois-Korea (Sinüju, Pyongyang, Kaehsong, DMZ), Etelä-Korea (Soul) ja Taiwan (Taipei, Jiufen). Moni reissu oli vähän niinkuin uuteen maahan olis lähtenyt: talot, maisemat, tunnelma ja usein jopa paikallinen kieli oli erilaista, monesti myös paikalliset alko näyttää erilaiselta. Ja toisaalta, pelkkä Pekingissäkin pysyminen oli aina hyvä päätös, ja tavallinen arkielämäkin tuntu jollain tapaa jännittävältä.

Kiina on ollu mieletön, upea, käsittämätön, hieno, kamala, ällö, ihastuttava, makea, likainen, miellyttävä, maailman kätevin, maailman epäkätevin, ärsyttävä, sivistynyt, epäsivistynyt ja suorastaan barbaarinen, rasittava, hauska, mukava, ystävällinen, toimiva, tajunnanräjäyttävä ja yksinkertasesti kaikkea. Kiina on niin mielettömän iso, niin mielettömän monipuolinen, että se pystyy olemaan ja onkin aivan mitä tahansa ja kaikkea.

Kaipaamaan ja ikävöimään jään kaikkea ja en mitään.
Oon vieläkin ihan sekasin sen kanssa miltä tuntu lähteä kotiin.

Kiinalaisia elämänkohtaloita

Tässä pakkailun ja todistustenhakemisen lomassa aattelin vielä kertoa teille mun opettajista. Meillä oli siis viimesen puolen vuoden aikana neljä opettajaa, yks jokaselle aineelle. Lukukauden välissä väitin, että nää ei olleet yhtä persoonallisia kuin edellislukukauden opettajakolmikko, mutta tässä loppuviikkoja kohden ne alko avautua aika paljon enemmän.

Lukemisen opettaja oli oletettavasti nuorin, päätellen siitä että sillä oli vielä opinnot kesken – kätevästi siinä naapuriyliopistossa, jonka kanssa meiän yliopisto kilpailee eniten. Siihen tai tähän yliopistoon sisään pääsemisen pitäis olla tosi iso juttu, varsinkin kun lukemisen opettaja on kotoisin Dalianista eli Pekingin ulkopuolelta, ja pekingiläisiä suositaan aika vahvasti näitten kahen yliopiston sisäänotossa. Laskennallisesti tän vuoden lähestulkoon ennätyksellisestä yheksästä miljoonasta abiturientista noin 0,3 promillea pääsis sisään meiän yliopistoon. Käytännössä sisäänpääsyprosentti ei toimi noin. Ensinnäkin koska vaan viiteen yliopistoon voi hakea, niin useimmat tajuu laskee että todennäkösyydet tähän yliopistoon on aika heikot ja pistää mieluummin etusijalle jotain uskottavampia yliopistoja. Toisekseen, Tsinghua on teknillinen yliopisto, joten käytännössä epäteknisiin aineisiin (mm. taide) sisäänpääsyn pitäis olla helpompaa. Pekingin yliopistolla sama, paitsi että yliopisto on kai humanistinen.

Kolmesta muusta opettajasta yks toinenkin on kotoisin Dalianista. Se ei oo koskaan käyny Kiinan ulkopuolella, mutta onneks ens vuonna se pääsee Unkariin. Vastentahtosesti, mutta käsky työnantajalta kävi, joten ilmesesti pakko on lähteä vuodeks opettamaan kiinaa. Oon vähän huolestunu siitä miten se selviää, sen englanti tuntuu olevan ehkä heikointa meiän opettajista, eli käytännössä se ei puhu englantia. Se ite oli huolestunu siitä et unkarin kieli on sikavaikeeta opiskella.

Kolmas opettaja on kotoisin skutasta – jostain pikkupikkukylästä pohjosesta, Pohjois-Korean rajanaapurista. Se kerto että niillä oli tapana sillon tällön lastata pieniä veneitä ruoalla ja pistää lipumaan joen yli lahjoiks pohjois-korealaisille. Lähistöllä on vissiin jonkuntasonen kaupunki, koska kun opettaja oli kakstoista, se sai pakata kamansa ja siirtyä tädin ja sedän luo kaupunkiin hukounsa kanssa, koska äiti alko odottaa pikkuveljeä. Kiitos yhden lapsen politiikan se sai seuraavan kerran kakskymppisenä kutsua vanhempiaan äidiks ja isäks.

Neljäs opettaja on meiän juorujen kohde – kotoisin Shanghaista, ja aikasemmin vastaillu meiän kysymyksiin yhessä baariinlähöstä jotakuinki ”en voi ku nään poikakaverin kaa” ja poikakaverin mukaanottamisehdotuksiin vastaukset on ollu lähinnä: ”en tiiä minkä niistä valitsisin :/”. Sillä oli jossain kohtaa lukuvuotta joku ruotsalainen, ja se oli kuulemma kovasti huolestunu siitä että mites toi ruotsiinmuutto, oishan se aika vaivalloista. Ilmesesti ongelma korjaantu uudella poikaystävällä, joka sit oli ihan kiinalainen – tosin jostain pikkukylästä tositosi pohjoisesta, mikä kans oli ongelma koska siellähän on kylmä. Pari päivää opettajalla kihlasormuskin sormessa (lisää kysymyksiä, mm. ”Mut kun oot Shanghaista ja shanghailaistytöt tykkää et poikien kuuluu siivoo ja tiskata ja tehä ruokaa, ja se on muualta ja muualla ne on kaikki tyttöjenhommia, nii miten te sit jaatte kotityöt?” vastaus: ”No, jos me hankitaan kotiapulainen, niin eiköhän se siitä.”), mutta tosiaan parin päivän jälkeen sit ei.

Tällasia. En sit ehkä muuta halunnu tästä jakaa.

Tsinghua ohi

Koulupäivät loppu, viime viikko oli omatoimista opiskelua ja maanantaista eiliseen oli finalsit. Eilen mentiin yhdessä luokan kanssa syömään ja juhlistamaan koulun päättymistä, mukaan tuli myös kuuntelun ja yleisaineen opettajat.

Korealainen ruoka oli hyvää ja luokkalaisten kanssa oli kivaa hengata. Joitakin niistä todennäkösesti näin viimestä kertaa ikinä, joihinkin saatan törmätä vielä joskus ja joittenkin kanssa varmasti haluan vielä tavata, toivottavasti useasti.

Mulla on koulun loppumiseen hirveen kahtiajakonen suhtautuminen: toisaalta olisin ihan valmis jäämään vielä vuodeksi tai puolekstoista lukemaan kiinaa, toisaalta haluan kotiin mielellään viime viikolla. Suomea on mieletön ikävä ja ei ole yhtään ikävä. Voisin elää loppuelämäni Pekingissä ja toisaalta tää jäljelläoleva viikkokin tuntuu liian pitkältä ajalta. Säät onneks auttaa painottamaan tohon kotiinpalaavaan suuntaan: fiilis on kuin saunassa eläis, ukkoskuurot alko, ilmeisesti kesän kaatosateet alko ja kivasti viimeset viis päivää eteensä ei oo meinannu nähä savusumulta, vaikka koko kevään ajan sumutilanne on ollu melkeen Suomen luokkaa näkyvyyden suhteen.

Kokeilin tänään ekaa kertaa pakata vaatteet laukkuun, selvis että lentoyhtiön sallimat kilot riittää merkittävästi paremmin ku olin uskaltanu toivoa. Postissakäynti pitäis silti suorittaa.

初级三A.

Kumiperunaa kiinalaisittain

Ollaan nyt vuoden ajan kuunneltu juttuja siitä, miten meiän koulun kouluruokalat on erityisen hyviä ja miten ihmiset muistakin kouluista tykkää tulla syömään meille. Tän totuudesta en oo ihan varma, mutta kouluruuan on myös tarkotus olla hygieenisemmin tuotettua kuin mitä satunnainen kiinalainen ravintolaotos tarjoaa – ja en mä toisaalta siitä kertaakaan oo mitään oireita saanu.

Entä sitten kun eiks ne Kiinassa syö koiranlihaa? Tai käärmettä? Tai –. Nii. Ensinnäkin, kouluruokalasta jännin mitä löytyy, on tuhatvuotiset munat (linkki vie wikipedian englanninkieliseen artikkeliin aiheesta) tai kananvarpaat. Ensimmäisen tunnistaa niin kaukaa ettei vahingossa tule erehdyttyä, toista puolestaan saa riittävän monessa muodossa, että mokasin kerran. Luulin syöväni friteerattua kanaa – olin oikeessa ja asia varmistu kun löysin lautaseltani sellasen jalan. Jalan noin niinku tarkottaen siis kaikkia varpaita, mutta katkastuna pois se osa joka me suomessa yleensä syötäs. En jatkanu loppuun, vaikka siihen asti oli ollu ihan hyvää. Mut pointtina siis se, että kouluruokalassa tarjolla on pääasiassa ns. normaaleja ruokia. Sisäelimiä nää syö, että kanansydäntä saa ruokaansa jos välttämättä haluu (tiedän jopa mistä), mutta niitten välttäminenkin onnistuu.

Käärmeravintoloita näin muutaman Taipeissa. Tai ainakin ne oli siis tunnistettavissa ravintoloiks, ja niiden edessä joku oli esittelemässä käärmettä ja pari kiinalaista kysy kilohintaa. Saattohan ne tietenkin olla vaan lemmikkikauppojen ja ravintoloiden komboja, mutta. Pekingissä en oo nähny käärmeitä – en luonnossa, en kadulla, en terraariossa, en lemmikkinä enkä ainakaan ruokalistalla. Pari kaveria kävi muurin jossain vähän vähemmän turisteille suunnatussa osassa (vähän vähemmän = kahden päivän reissun aikana nää tapas yhen toisen turistiporukan, jotain norjalaisia) joka kuitenkin käytännössä oli kai vielä periaatteessa Pekingin puolella (mut siis vuorilla, ihmisasutusta ei näkyvissä) tai sit Hebeissä, ja näki siellä kotkan, joka nappas myrkkykäärmeen, mutta tiputti sen tapettuaan sen. Kavereitten vaellusryhmän kiinalaiset oli kuulemma ehdottanu että sen vois syödä, mut lopulta siitä oli kuitenki vaan otettu valokuvat ja jätetty sinne.

Koiranliha puolestaan – luulen edelleen että söin sitä Pohjois-Koreassa. Ennen tännetuloa kuulin, että koiranlihaa ois kiinalaisravintoloita todennäkösemmin saatavilla korealaisravintoloista, mutta epäilen että tällä viitattiin pohjoiskorealaisiin ravintoloihin. Eteläkorealaisissa ravintoloissa en oo nähny mitään mikä vois mennä koirasta. Toisaalta eteläkorealaisrafloissa luen ruokalistaa yleensä tasan siihen asti että löydän sieltä bibimbabin. Etelässä vissiin todennäkösempää löytää koira lautaselta, Espe oli ottanu kuvan Sanyalta (se kaikist eteläisin osa Kiinaa) jostain hotpot-ruokalistasta jossa kivasti oli tarjolla ainakin koiraa, possunvatsalaukkua ja vastaavia. Jos koiraa tekee mieli niin suosittelen Kantoniin (provinssi, ei kaupunki) matkustamista.

Kissanliha – oon kuullu huhuja ja läppää. Matkusta junalla Venäjän läpi ja ostele piirakoita asemamummoilta tai vaihtoehtosesti mee Kantoniin (provinssi, ei kaupunki), eiköhän siellä jossain.

Hiirenliha – en oo ikinä kuullu. Mee Kantoniin (provinssi, ei kaupunki), eiköhän siellä jossain.

Puolikehittyneet kanan/ankanmunat, joissa siis muodostumassa oleva otus on jotakuinkin jo tunnistettavissa sillon ku se syödään – oon nähny kuvia ja kuullu, Filippiineiltä löytyy varmasti, eiköhän sitä Kantonistakin (provinssi, ei kaupunki) saa.

Apinan aivot raakana siten että apina tuodaan sidottuna pöytään ja sahataan auki siinä – oon kuullu, on laitonta, mee Kantoniin (provinssi, ei kaupunki) ja tutustu johonkuhun jonka suhteilla saat tätä.

Käytännössä siis kaikki ne ruoat, joita Suomessa ootte kuullu että kiinalaiset syö, ja myös ne ruoat joitta ette oo kuullu, löytyy täkäläisten stereotypioitten mukaan Kantonin provinssista Etelä-Kiinasta. Mä oon siis Pohjois-Kiinassa, ero on vähän sama kuin ettis Kreikan historiallisia nähtävyyksiä ja hiekkarantoja jostain Inarista. Kuvien perusteella sillä stereotypialla on kyl hyvät mahollisuudet olla totta, mutta ite en oo koskaan käyny Kantonissa, eikä nyt ihan ekaks näytä siltä että oisin käymässäkään. Ainoo mitä oon kuullu et ei välttämättä saakaan Kantonista vaan jostain pikkukylästä Shanghain lähistöltä oli koulupoikien virtsassa vuorokauden ajan keitetyt kananmunat. Ja kyllä, internet esittää tämänkin kulinaristisena todellisuutena.

Ruokala kympin arkea.

Kouluruokaloita kampuksella on useita. Ite oon käyny kymmenessä, jos mäkkärikopio lasketaan (joo, kampuksella on mäkkärikopio. Siitä ei sit enempää, koska se on kuitenkin jo puolivälissä mäkkärille ja oon mä parempaakin syönyt), mutta oon melko varma että siinä ei oo kaikki. Mun käymistä ruokaloista Zijingyuanillä on neljä kerrosta plus alakerran pizzeria (josta saa kans salaattia salaattipöydästä<3), Taoliyuanilla kaks plus alakerran länsimainen ravintola (länsimaisuus suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomessa olevan kiinalaisravintolan länsimaisuus) ja kymmenen tuhannen ihmisen ruokalassa kans kaks kerrosta, ja nimi tulee siitä että sinne muka pystyy mahduttamaan kymmenen tuhatta ihmistä. Jos ne on kiinalaisia niin epäilemättä pystyykin. Muista ruokaloista ulkkariasuntoloiden välissä oleva on pikkiriikkinen, sillä on vaan kaks annostelutiskiä, joihin on sitäpaitsi yhteinen jono – se on ehkä aika suomalaiskouluruokalan kokonen.

Zijingyuanillä tiskejä ruokailun loppupuolella.

Se mitä tuun oikeesti kaipaa kiinalaisesta kouluruokailusta, on se miten valinnanvaraa riittää. Suomessa valitset kolmesta tai neljästä vaihtoehdosta, jonka jälkeen valitset haluatko sen valintasi kanssa perunaa jossain muodossa vai pastaa. Kiinassa ensin valitset miltä tiskiltä haluat ruokasi, sitten (jos tiski on yleisintä tyyppiä – nuudeli-tiskit, jiaozi-tiskit ja ne tiskit, joilla valitaan itse ainekset joista kokki keittää/paistaa ruoan, toimii vähän eri tavalla) valitset tiskin 5-10 mössövaihtoehdosta kaksi, jonka jälkeen kerrot annostelijakokille paljonko haluat riisiä. Okei, usein yhen ravintolan sisällä sama ruokalaji löytyy useammalta kuin yheltä tiskiltä ja ruokalajit on aika lailla samoja päivästä toiseen. Myöskin, joskus on vähän turhan vaikeeta erottaa toisistaan chileillä maustetut friteeratut kanapallot ja chileillä maustetut friteeratut kalanmakuset kanapallot, tai muut vastaavat melkeen samannäköset mutta kriittisesti erimakuset ruoat.

Toinen mitä jään kaipaamaan, on se miten ruoka tehdään noin metrin-parin päässä annostelupaikasta.

Jonkun ruokaa paistava kokki tuijottaa. Tiskiltä valitaan ensin lihaa (mun valinta aina: ”Kaksi liangia lammasta”) joka kyllä, on noissa punasenvärisissä muovipakkauksissa varmasti siinä hygieenisesti pöydällä pari tuntia, sen jälkeen kasvikset ja sitten kokki paistaa.

Mitä ruokaa täältä sit oikeesti saa? Länsimaiden klassikot on tarjolla lähinnä tietyistä ravintoloista: pizzeria löytyy, mäkkärikopio löytyy. Muuten tarjolla on pääasiassa kiinalaista tai ruokaa jota luulen kiinalaiseksi. Riisiä ja mättöä x, paistettua riisiä, jiaozeja, baozeja ja edellisten kahden kavereita, nuudeleita, lihaa tikussa… Osa kouluruokaloista on erikoistunu johonkin tiettyyn keittiöön – esimerkiksi zijingyuanin kolmannen kerroksen erikoistumissuunta on kuulemma Sichuanilainen keittiö, ja ulkkariasuntoloitten välissä olevasta ruokalasta puolestaan saa joskus jotain sellasta jota vois löytää myös suomessa sijaitsevasta kiinalaisravintolasta.

Näitä ei oo tarkotettu otettaviksi mukaan. Punanen juttu on chilimössöä.

Pekingissä ja Pohjois-Kiinassa ylipäätään syödään paljon vehnäjuttuja: jiaozeja (饺子, kuvassa puikkoihin päässyt taikinanyytti, sisältä löytyy yleensä varsin tunnistamattomaks paloteltuja kasviksia tai lihaa), baozeja (包子, kuvassa vähemmän näkyvä taikinanyytti, leipämäisempi ja täytettä vähemmän suhteessa taikinaan) ja nuudeleita. Kiinalaisten oma oletus on se, että eteläkiinalaiset tykkää syödä riisiä ja pohjoiskiinalaiset puolestaan tykkää välillä kans haluta vehnäasioita (面食). Tän takia kuulemma avioliitot etelä- ja pohjoiskiinalaisten välillä on vaikeita: kompromisseja on edessä kun makutottumukset on erilaiset. Oman kokemuksen mukaan kukaan ei kyl oo niin tarkka, mut ehkä jostain Etelästä löytyy sit kyliä jotain vanhoja mummoja jotka vannoo että ne ei kyllä taikinanyytteihin koske.

Jyry tilas jotain jonka nimi kai oli suunnilleen vanha kuiva jotain äiti… Nuudeliannoksena toi on kyl just paras<3.

Nuudeleita on tietenkin erityyppisiä, erilevysiä, keitettyjä tai paistettuja, yhä keitossa olevia jne, että älkää nyt sukulaiset pliis kommentoitu että ai kappas kun spagettikin on siellä erilaista. Tää vaan sattuu olemaan ainoa kuva joka mulla on nuudeleista.

Kouluruokalassa nuudelit toimii yleensä niin, että valitaan joku kivannäkönen nuudelinnimilappu (joka hyvällä tuurilla jopa kertoo, mistä eläimestä lähtenyttä lihaa nuudelit sisältää, huonommalla tuurilla vaatii kiinalaista kulttuurintuntemusta koska on peräisin jostain tarinasta, jonka tietenkin KAIKKI tuntee), joka sitten luetaan ääneen annostelijakokille. Vaihtoehtosesti osotellaan kippoja tai vielä parempaa, todetaan että "sama kuin edellisellä". Annostelijakokki nostaa nuudelit kippoon, iskee perään muutamasta tiskillä näkyvästä kiposta jotain joka näyttää lihalta, kasviksilta tai maustekastikkeelta ja tämän jälkeen koko kokonaisuus saatetaan vielä iskeä kattilaan tai pannulle ja lämmittää, tai sitten maustekastike olikin lähes kiehuvan kuumaa nestettä ja riitti sellasenaan.

Lihaa tikussa!

Kuvan kulhossa on paistettua riisiä, jonka päälle tuli lätättyä muutama paistettu jiaozi (yleensä jiaozit on höyrystettyjä tai keitettyjä, niitten paistamisen pitäis olla enemmän japanilainen juttu) ja lihaa tikussa! Kuva on tietenkin vähiten kuvaava hetkeen, mut ehkä selviätte. Liha voi tietenkin olla melkeen mitä vaan lihaa (edelleenkin tosin tarjolla on lähinnä normaalilihat lammas, kana, nauta, possu eikä mitään outouksia joista ootte kuullu), kuvassa oleva oli rakenteesta ja väristä päätellen kanaa, mutta mieleen ei tullu kysyä ennen kun valitsin.

Sit ois ehkä aika siirtyä kertomaan riisistä ja mätöstä, mikä on se mitä täällä useimmin päätyy syömään. Mun suosikkiruoasta ei oo kuvaa, koska ei oo kertaakaan tullu mieleen että siitä tarttis kuvan. Se on kuitenki pääasiassa munakoisoviipaleita paistettuna chilinpalasten kanssa. Muita mausteita on todennäkösesti käytetty, mitään en tietenkään tunnista. Mutta hyvää on<3.

Eduardon paistettu tomaatti ja muna, taustalla jotain harvinaista: tuoretta, paistamatonta/keittämätöntä ruokaa aka se vesimeloni. Nää ei harrasta salaatteja. Paistettu tomaatti ja muna on se mitä kaikki syö, oon todennäkösesti ainoa joka ei tykkää siitä. Riisi ei osunu kuvaan.

Tästä en ees mitä tässä on, mutta jotain mitä tuli dabaoitua (打包, take away) lähiruokalasta. Riisiä, jotain paistettua/wokattua kaali-nuudelihöttöä, friteerattuja lihanpalasia paistettuna sipulin ja vihreen paprikan kanssa, leipä. Tai siltä se näyttää, todennäkösesti onkin.

Riisiä, aiemmin mainittuja chilillä maustettuja friteerattuja kananpalasia (ei kalanmakuisia), ja vihreepaprika-sipuli-randomlihaa paistettuna. Aika perus-kouluruoka, ehdottomasti liian öljynen ja rasvanen, mutta sellanen mitä tulee syötyä.

Eduardon tofuvalikoima: nään kuvassa ainakin kolmea eri tofua, plus ituja, plus nuudeleita, plus perunaa. Tietenkin riisin kanssa. Mitä ilmesimmin ruoka-ainekset on valittu itse osottelemalla purkkeja ja sitten kokki on pikasesti keittäny ne valmiiks, lisäten tietenkin oman makunsa mukaan mausteita.

Käytännössä riisin kanssa voi siis syödä vähän mitä tahansa. Suomalaisittain jännää oli myös huomata, miten tavallista on että kastikkeisiin tai mättöihin kuuluu sisään perunaa – siis sen sijaan, että riisi korvattais perunalla kuten suomessa tehään, niin näillä on tapana iskeä peruna paloteltuna kastikkeeseen samaan tapaan kuin suomessa yleensä käsitellään porkkanaa. Lopputulos on usein vähintään ihan jees.

请问，洗手间在哪儿？

Okei, mun on pitäny kirjottaa tää merkintä melkeen siitä lähtien kun tulin. Nyt on ehkä melkeen jo myöhästä ja tyhmä ajotus ja kaikkea, mutta koska tää kuitenki on vuoden verran ollu osa mun päivittäistä elämää niin halusin jakaa tän teiän kanssa. Sillon ku olin vielä Suomessa, niin kiinalaiset vessat oli yks niistä asioista, jotka huolestutti mua eniten. Ei opinnot, ei uusien ystävien saaminen, ei ees ruoka. Nyt tuntuu aika tyhmältä kun tähän kaikkeen on tottunu eikä tää osottautunu isoks ongelmaks, mutta sillon tää oikeesti huolestutti mua.

Ite jakaisin kiinalaiset vessat viiteen tyyppiluokkaan. Näistä kolme ensimmäistä on niitä joita ulkkareitten piireissä tavataan kutsua länkkärivessoiksi, eli kyseessä on pöntölliset vessat. Viimeset kaksi tyyppiä on ns. kiinalaisia vessoja, eli reikävessoja tai kyykkyvessoja.

Ensimmäinen tyyppi on siisti, ylimoderni länkkärivessa. Sellasessa heilutetaan kättä yhen liiketunnistimen edessä jotta vessanpöntön istuinta ympyröivä muovisuojus vaihtuu, ja sellasessa tietenkään ei tartte käsin koskea mihinkään muuhun kuin lukkoon. Vessapaperiakin on kopeissa sisällä tarjolla ja käsienpesualtaitten vesi- ja saippuahanat on automaattisia, samoin tietenkin käsienkuivaukseen käytettävä paperimasiina, joka tietenkin löytyy normaalimpien ilmapuhaltimien sijaan. Sellasesta ei oo kuvaa, koska tähän mennessä oon nähny sellasen vaan ulkomaille lähtevien terminaalissa lentokentällä.

Kakkostyypin ja kolmostyypin vessojen ero on vähäinen ja kakkostyypin vessa saattaa tippua kolmostyypin vessaksi pelkästään yhden kiinalaisen käynnin jälkeen. Kakkostyypin vessa on siis tyypillinen länkkärivessa. Mitään muuta maininnan arvoista kakkostyypin vessassa ei ole kuin paikat joista sen löytää: ulkkariasuntoloista yleensä, Pekingissä kyllä yhtenä vaihtoehtona usein mutta mun kokemuksen mukaan missään muualla ei Mäkkäreistä, usein hosteilleista ja silloin tällöin satunnaisista vessakomplekseista, mutta yleensä tarjolla on myös kyykkyvessat.

Mitä sellaista kuvasta puuttuu mitä ei löyty edes oven takaa piilosta? Kyllä, paperia harvoin on tarjolla, eli omat mukaan.

Kolmostyypin vessa on ällöin jonka olen tavannut, henkilökohtaisesti preferoin jopa vitostyypin vessaa verrattuna kolmostyyppiin. Kolmostyyppi on siis väärinkäytetty länkkärivessa, tai länkkärivessa joka on tavannut landekiinalaisen selviämättä tapaamisesta. Tällasesta ei ole kuvaa, mutta näistä oon kuullu huhuja jopa Suomesta – täällä niitä näkyy silloin tällöin. Kolmostyypin vessojen välttämiseksi oon alkanu preferoida, sillon ku vaihtoehtoja on, nelostyypin vessaa.

Kolmostyypin vessa on siis se, jossa posliinipöntön reunoilla näkyy Pekingin kaduilla kuljeksineitten kenkien pölyiset jalanjäljet, ja pöntössä muuten on havaittavissa kiinalaisen osumatarkkuuden puute. Kolmostyypin vessa on nykyään ainoa, joka saa mut varmasti kääntymään kannoillani.

Kolmostyypin vessasta haluaisin esittää erityistapauksen Pohjois-Koreasta. Siitäkään vessasta ei ole kuvaa, koska vessaan tutustuminen tapahtui ensimmäisenä päivänä jollon vielä pelättiin ottaa kuvia silloin kun se oli kiellettyä. Kyseessä oli Pohjois-Korealaiseen tapaan lukoton vessa, yllättäen kuitenkin pöntöllinen. Pönttö vain sattui käytännössä olemaan lattiatasosta ylös nostettu reikä – siinä oli jopa kiinteät jarrukohdat jaloille. Onneks pönttö sattu olemaan jonkunnäköstä mustaa ainesta (en koskaan koskenu siihen, joten en onneks saanu selville mitä se oli), joten suurinta osaa tahroista ei kunnolla havainnu. Vessan kokoluokka oli samaa kuin suomalaisessa junavessassa, eli kymmenen korealaista mahduttais ittensä sinne kevyesti mutta länkkärille tekee tiukkaa yksinkin. Ikkuna oli tietenkin auki siltä varalta että teki mieli kaatua ulos siinä pöntöllä seisoessa tai lähteä oppaita karkuun pohjois-korealaiseen idylliin. Onneks, onneks pöntön vetosysteemi oli jalalla käytettävä – tosin se oli tietenkin jumissa että parin aiemman asiakkaan jäljet oli pöntössä vielä. Lattialla oli muovinen purkki, joka oli piripintaan asti täynnä vettä. Tai siis toivon syvästi että vettä, koska junahan heilahti vähän ja sitä nestettä tietenkin loiskahti pari tippaa mun kengälle. Kun kerroin tästä Eduardolle, joka siis oli jo nähny ko. vessan siinä vaiheessa, se reagoi ihan ku maailmanloppu ois tullu ja kyseli että selviinkö varmasti tästä – ja ei ees läpällä, vaan tosissaan. Kyseessä tietenkin oli ainoa vessa junassa.

Nelostyypin vessa on se, jota Pekingissä ja muualla manner-Kiinassa mun kokemuksen mukaan näkee useimmin. Yleensä suhteellisen siisti, joskus roiskeilla varustettu kiinalainen kyykkyvessa. Käyttö tapahtuu niinkuin metsässä kävis, osumatarkkuus on toivottavaa.

Nelostyypin vessoissa tietenkin kiva ylläri on kiinalaiset mummot, joita jostain syystä yleensä ei löyty vessoista tyyppiä 1-3, mutta joita tuntuu olevan istutettu vähintään neljäsosaan nelostyypin vessoista. Nää on siis niitä, jotka kokee oveen ja vessaan ylipäätään käsin koskemisen liian epähygieeniseksi, ja kyykkii sitten ähkimässä ovet auki – parhaat tietenkin vilkuttaa ja tervehtii länkkäriä sellasen sattuessa paikalle.

Vitostyypin vessaa kiinalaiset kutsuu hance:ks (jos tätä lukee joku joka tietää han:n merkin niin kuulisin mielelläni!) ja länkkärit tykkää kutsua ”你好!” (ni hao) -vessaks. Kyseessä on ne vessat, joihin kukaan ei turhaan ees viittiny rakentaa ovia tai oikeestaan seiniäkään. Näitä löytyy Pekingissä hutongeista, muttei juuri muualta. Wuhanista joku ”aito kiina” -expatti otti tietenkin kuvan koulunsa vessasta joka oli juurikin tätä tyyppiä, mutta Wuhan nyt onkin skuttaa.

Vitostyypin vessassa ehkä hienointa on sosiaalisuus – kävelin sisään tällaseen, ja eiköhän vaan koululaistyttö reiällä jo todennukin että ”HELLOOOOOOO”, mikä on oikein validi tapa tervehtiä länkkäriä.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että mun sietokyky on merkittävästi kasvanu Kiinassa olon aikana. Yritän muistaa kirjottaa vielä merkinnän kiinalaisesta ruoasta tai edes kouluruoasta ennen paluuta – se on ollu hyvää!

Viimesenä kuva teille pyykinkuivauksesta:

Ja ei, vitostyypin vessan haju ei ole niin miellyttävä että kuivaisin vaatteeni noin lähellä sellasta.

Torakka ja lievä ylireagointi

Näin ensimmäistä kertaa torakan ikinä.

Otus käveli sisään meiän eteiseen, pyörähti kierroksen, päätti ettei kämppä oo tarpeeks hyvännäkönen että kannattas jäädä asumaan ja lähti. Siinä vaiheessa kun tajusin että kyseessä ei oo koppakuoriainen jähmetyin kauhusta, mikä toisaalta oli ainoo syy miks onnistuin olemaan kirkumatta – aivotoiminta ehti peliin ennen ku kirkuminen tuli mieleen ja tajusin että kello oli puol yks yöllä.

Viimeset puol tuntia oon viettäny siivoomalla mun sängynalustaa (jossa tosin ei siis oo mun tiedon mukaan käyny yhtäkään torakkaa) ja miettimällä että uskaltaisko tässä lähteä roskiksille vai millä todennäkösyydellä sieltä löytyy lisää näitä.

Sanoinks etten halua kotiin vielä? HALUUN KOTIIN NYT TAI MIELUITEN EILEN.

Tosin, päivä on kyl muuten ollu kiva, istuttiin puistossa varjossa ja opiskeltiin sanoja samalla kun kiinalaiset kuunteli sivusta ja nauro meille ja käytiin länkkäriraflassa syömässä salaattia, ja huomenna on luvassa luokan kanssa yhteinen päivällinen intialaisraflassa. Koulu on ohi, kokeet jäljellä. Tällä hetkellä kielipuolen opiskelijoilla menossa on kertausviikko tai omatoimisen opiskelun viikko, joka joillekin tarkottaa aktiivista pänttäystä ja joillekin matkustelua.